VIERASKYNÄ: JUKUREILLE, RAKKAUDELLA

Jukureille, rakkaudella

Sydämestäni teitä onnittelen. Olette nyt siellä minne vuosia toivoitte pääsevänne, ennen kaikkea siihen uskoitte ja jaksoitte tehdä tinkimättömästi töitä - sateessa, auringossa ja myös epäilyksen varjossa usein sitä jouduitte tekemään. Nousunne liigaan saattaa helposti näyttäytyä ja kiteytyä viime vuosien voittoihin, mestaruuksiin ja helpolta näyttäneisiin hetkiin, mutta koen tietäväni, että ne isot siemenet nyt saavutetulle iskeytyivät Kalevankankaan maaperään jo kauan aiemmin.

Minulla oli kunnia olla osana tuota rakennusta. Aikana, jolloin organisaatiosta vielä huokui vahva kotikutoisuus, askelmerkkien hakeminen ja paikan löytäminen - sekä urheilun että taloudenkin saralla.

Ja jos suotte, hyppäisin mielelläni melkein 20 vuoden taakse, aamuun, joka minulle oli se ensimmäinen, se ensimmäinen aamuni Jukurina.

Se aamu valkeni Raviradantiellä, lähellä hallia, hostellissa, johon minut isällisesti edellisiltana ohjattiin. Tuo hostelli on sittemmin kokenut muodonmuutoksen, hyvä niin, mutta siihen aikaan se näyttäytyi paikkana jossa uni ei tullut, ikkunoista veti ja koin aamulla hetken, jota koskaan en unohda. Tuntematon mies tuli huoneeseeni, kuusissa kymmenissä kai oli ja karhealla äänellänsä hän minut säikäytti, kun luulin yksin siinä huoneistossa olleeni.

”Otatko kloppi kahvia?” mies kysyi.

Otin. Pahaa se oli ja puhumatta sen joimme, nopeasti sen yritin tehdä, vaikkei kiire painanutkaan. Katselin ympärilleni ja näin jotain mitä en tullessani, edellisyön pimeydessä ollut nähnyt; yhteiskeittiö, kolme lukollista soluhuonetta ja toimimaton vessa. Suihkuun en katsellut, kuulostelin myös, ettei tuo tuntematon mieskään sinne ollut katsellut, saati siellä ainakaan hetkeen vieraillut -niin kovin nuhruiselta hän näytti, vaikka lämpimät silmät omasikin.

Otin laukkuni ja sanoin heipat, enkä tuota miestä enää sittemmin kohdannut.

Hieman hermostuneena lähestyin hallia, mielessäni pyöri vielä tuo tuntematon mies ja toiveissani oma asunto jo illaksi. Untakin kaipasin, mutta jännitys sai sen väsymyksen unohtumaan.
Halli näytti kuluneelta, kopin oven avatessani sama maailma jatkui - varsin pimeää, varsin ahdasta ja tuoksu muistutti 80-luvun pesemättömistä hikiasuista.

Hajusta ja pimeydestä huolimatta, painelin sisälle. Tervehdin kaikkia ja kaikki minua. Tuoksut, saati pimeys eivät enää häirinneet, ne unohtuivat pian nähdessäni pelaajien kirkkaat silmät ja niissä silmissä piillyt iloinen energia tarttui hetkessä minuun. Tuo tiivistunnelmainen ensitapaaminen sai minut nopeasti ymmärtämään tämän paikan luonteen.

Ihmisten lämpö, helpottava läsnäolo ja aitous olosuhteiden vinoudesta huolimatta oli merkillepantavaa, unohtumatonta. Hetkessä olin kuin kotosalla. Minulta kyseltiin, minua kuunneltiin. Huomasin nopeasti, ne jotka täällä olivat, olivat täällä halusta, olivat valmiita tekemään paljon yhdessä ja nöyrästi, mutta tinkimättömästi.

Kopin tai oikeastaan tuon perheen henki oli vahva, eikä vähiten sen yhden nuoren, jo melkein hiuksettoman valmentajavelhon takia. Tuon nuoren velhon, positiivisen ja hyvällä tavalla hullun visionäärin ajatukset, hänen palonsa, vankkumaton luottamus ja arvomaailman puhtaus oli juurtunut syvälle ihmisiin, joiden kautta se oli myös nopeasti levittäytynyt turvallisesti ympäristöönsä. Koko organisaatioon, jopa kaupunkiinkin. Ja huomaamatta, hiljaisuudessa nuo intohimon luomat visiot ja arvot olivat luoneet vahvan perustan, oman identiteetin jota vain harva silloin edes osasi ymmärtää.

Nyt, melkein 20 vuotta ensimmäisestä aamustani Jukurina, moni asia Kalevankankaalla on muuttunut. Halli on mitä modernein, tilat siellä ja ympäristössä ovat tätä päivää, ravintolat, toimistot ja kaikki fasiliteetit ovat sitä parhainta. Ihmisiäkin on vaihtunut, pelaajista puhumattakaan. Mutta yksi asia ei.

Tai oikeastaan kaksi.

Nuo arvot, mitkä silloin aikoinaan kantoivat hedelmää ja rakentuivat, ovat edelleenkin se Jukurien perusta, henki ja tae jatkuvuudelle, kukapa tietää myös reitti menestykselle.

Ja niin, se toinen pysyvä. Kukas se siellä, taas vaihtoaitiossa tahtipuikkoa heiluttaakaan. Niin, se sama, nyt jo hieman vanhentuneempi mutta yhtä intohimoinen visionääri. RD.

Kiitollisena omista hetkistäni jukuripaidassa toivotan teille Jukurit mitä antoisinta ja muistorikasta liigataivalta!

Tommi Kovanen